Joulukalenterin luukku 24

(Pahoittelut, tämän julkaisun piti näkyä jo aamusta, mutta valitettavasti bloggerin ajoitustoiminto ei toiminut)

Aattoaamu

Tyttö hiipi paljain jaloin hiljaa alaketaan, oli Jouluaattoaamu. Kukaan muu ei ollut vielä hereillä. Kuusen juurelle istuutuessaan tyttö ajatteli, ettei koskaan haluaisi unohtaa tätä aattoaamua. Mitään sen ihmeellisempää ei kai juuri tässä aattoaamussa ollut edellisiin verrattuna. Jotenkin nyt vaan tuntui niin suloiselta, että tämä aamu oli parasta pistää korvan taakse odottamaan myöhempiä muistelutuokioita.

Tyttö katsoi ympärilleen, kuusi näytti valtavalta näin kun alhaalta katsoi. Kuusen vieressä nousi katonrajaan ulottuva kirjahylly kätkien sisäänsä lukuisat tarinat, suuret pulleat valokuva-albumit, ja vanhat jo pölyttyneet lehtileikekirjat. Ne kaikki tulisivat tytölle vielä tutuksi tämän elämän varrella. Äiti suosittelisi parhat kirjat, siskojen kanssa tulisi naurettua lapsuuskuville ja vaarin kainalossa olisi sopiva katsella leikekirjoja vuosien takaa.

Tyttö otti kuusen oksalta koristeen käteensä ja katsoi pallon helmeilevää pintaa. Tämä koriste oli hänen lempikoristeensa. Se vaan oli kaikkein kaunein, vaalein, kimaltavin ja haurain. Koristeesta tuli mieleen juuri Jouluaattoaamu. Kaunein hetki koko Joulussa, vaalea aamuvalo aattoaamun hangella, se hauras hetki aamun hiljaisuudessa. Toisesta samanlaisesta hetkestä sai nauttia seuraavan kerran vasta vuoden kuluttua. Ehkä se siksi oli suloisuudessaan myös haikein hetki. Vuosi taas vierähtänyt. Kevät, kesä, syksy, talvi.  Aika kuluu nopeasti, se on kuin ohi kiitävä juna, mutta  Jouluaattoaamuna juna onneksi hidastaa hetkeksi, se saattaa jopa pysähtyä. Jokaisella on silloin mahdollisuus istahtaa asemalaiturin penkille, laittaa silmät kiinni ja vain olla.

Tyttö nousi ylös ja laittoi koristeen takaisin oksalle. Hän katsoi ikkunasta ulos. Yöllä oli ilmeisesti satanut lunta, koska vielä eilen hangessa oli selvät ketunjäljet. Nyt niitä ei enää näkynyt. Kettu oli varmastikin peheensä luona, ehkä he vielä nukkuivat jossain kolossa. Heillä oli lämpimät oltavat, koska olivat käpertyneet kerälle toistensa viereen. Äitikettu raotti välillä silmäänsä tarkistaakseen, että lapset nukkuivat ja kaikki oli hyvin. Isäketun häntä oli pikkuisten peittona. Ulkona paukkuva pakkanen ei haitannut, aivan kuten se ei haitannut tyttöäkään. Pakkasella ulkoilu oli erityisen mukavaa. Silloin poskia nipisteli ja lumi narskui hassusti jalkojen alla. Mummi oli kertonut, että se poskien nipistely tarkoitti sitä, että pakkasukko antoi suukkoja. Voisiko mukavampaa  ollakaan, suukkoja pakkasukolta!

Kello tikitti seinällä, kohta jo muu perhekin heräisi ja kipuaisi unihiekkaisin silmin portaat alas. Äiti, isä, siskot ja veli. Kissakin saattaisi ehkä suvaita nousta pedistään katsomaan, millainen aamupalatarjonta tänään odottaisi. Tyttö istui keittiönpöydän ääreen kuuntelemaan yläkerrasta kantautuvia ääniä. Onneksi se Jouluaaattoaamun taika ei ollut vielä katoamassa minnekään, siitähän se taika vasta alkaa, kun koko perhe herää ja alkaa tohina ja touhotus. Suukkoja, halauksia, äidin tuoksu ja pehmeä syli, isän parta poskea vasten, sisarusten nauru, kaakao ja mansikkahillovoileivät. Kissalle katkarapuja ja tonnikalaa. Onneksi niitä hetkiä osasi rakastaa ja tuon taian ymmärsi painaa mieleen. Tulevana aattoaamuna istun jälleen hetkeksi yksin asemalaiturin penkille, laitan silmät kiinni ja palaan lapsuuden Jouluun. Silloin oli aina lunta, joulukuusi näytti satumaiselta ja aattona sai luvan kanssa kuljeskella yöpaidassa pitkälle päivään asti. Omalle lapselleni haluan antaa satumaisen Joulun niin tänään, kuin aina.

Suloista ja pikkuleiväntuoksuista Joulua kaikille lukijoilleni

Laura